Kiire aina johonkin, milloin on aika asettua aloille ja antaa virran viedä minne ikinä se ei saisi viedä. istun paikoilleni, tuijotan kattoon. katto ei vastaa katseisiini vaan näyttää harmaata naamaa, ilme ei värähdäkään vitseilleni. mikä on kuivien vitsien määritelmä? kun kukaan ei naura, muuta kuin sinä itse kerrottuasi omasta mielestäsi maailman huvittavimman taidekertomuksen hullusta joka katsoi ukkosella televisiota kynttilän valossa. milloin on aika todeta että huh, olinpa typerä kun ketään ei nauranut. minusta sen aika ei ole koskaan. jos vitsini eivät naurata, ei aikuisuutta pelkäävä tule pärjäämään edes kaksikymppiseksi, saatikka sitten keski-ikäiseksi narkkariksi jonka vaimo on pettänyt, lähtenyt ja vienyt lapset mukanansa naapurimaahaan. oletko silloin elämäsi vankina? miksi et nauranut silloin kuin olisi siihen ollut aikaa ja se olisi ollut vain vaivatonta hulluttelua kaveriporukassa. heititkö elämän hukkaan, vai kerronko vain tarinaa minkä oletan tapahtuvan jos yhteiskunta ei muutu. yhteiskunta on tehnyt kokonaisuudessaan virheitä, yksi ihminen ei voi korjata siis kahdeksan miljardin päähänpistoja, jotka kuolevat toivottavasti seuraavalla vuosikymmenellä, jolloin Minä haluan vielä olla elossa. haluan vain hengittää ja tarinoida, hengittää enkä tukehtua. ja odottaa että tarinoista tulisi vielä jonakin myrskyisenä päivänä totta. todellisuus ilman tarinoita, todellisia tarinoita? pysytkö perässäni vai putositko polun pohjalle. sinne mistä elämään kerran olet lähtenyt.
kuinka monta kertaa olen sanonut, ettei onni ole onnettomalle mahdotonta? tunteetonkin voi tuntea, ainakin olevansa yksin ja hyljätty, tai vaan oman kohtalonsa eristäytyjä.
miltä sinusta tuntuu, kun kuuntelet laulua rakkaudesta ja murheista, mutta et ymmärrä vieraasta kielestä sanaakaan. ymmärrät silti kaiken? vai kuvittelenko vain että tiedät mistä nuori poika laulaa. äänestä kuulen ilon, hymystä näen syvän tunteen ja silmistä voin nähdä syvemmälle kuin uskoisinkaan. kuinka moni teistä on joskus tuntenut sen tunteen, emme ole yksin emmekä voi ikinä ottaa pois sitä mikä meille on suotu ja annettu. Vaikka maailmanääriin kulkisin yksin, tiedän että varjoani seuraisivat muistot, haaveet, tulevaisuus ja kohtalo. kaikki elämäni hyveet ja pahuudet. varjoni kantaa perässään taakkaa mitä en haluaisikaan sen kantavan, mutta en voi siltä paeta. saatan juosta, mutta ellei jalkani petä, tulen kuitenkin vielä kompastumaan omaan tyhmyyteeni.